Auto jää parkkipaikalle, rinkka nousee selkään. Puomin jälkeen tieura laskeutuu männikkökankaalla kohti Aittajärveä. Neljä ukkoa tulee vastaan.
- Ei sinne kannata mennä, sanoo yksi.
Kelissä on sateen jälkeistä kosteutta, kun saavumme rantaan. On lämmintä, voisi olla tähän aikaan jo kylmempääkin, saattaisi räntääkin nakella.
Rannalla haemme ylityspaikkaa. Polku menee tuonne, siitä on menty. Suomujoen rannat yhdistää edelleen kahlausvaijeri, vaikka Luontoon.fi-sivusto sanoo, että se on purettu syksyllä 2007. Veijarit eivät vaijeria tarvitse. Ylitys koukkaa pienen saaren kautta. Siinä ja siinä, että olisi päässyt kumikengissä yli. Molemmilla rannoilla on edustava kokoelma kengänrisoja kahluukengiksi.
Suunta on selkeä. Polku vie syvemmälle kansallispuistoon. Viiden kilometrin jälkeen poroaita ja nuotiopaikka tulevat vastaan ja ensimmäiset kuukkelit käyvät tervehtimässä. Kahvin/teen jälkeen lotaisemme Ekströmin jauhekiisselit naamaan. Kuotmutti- ja Kaarnepään paljakkamaisemat alkavat ylempänä. Hiki virtaa, mutta sinne on könyttävä.
Nousemme painavin repuin avarampiin näkyviin. Varsinkin idän ja etelän suunnalla näkyy tuntureita unenomaisessa sinessä, lähempänä ja kauempana. Kannatti kiivetä.
Etenemme kohti Kaarnepään huippua, samaan suuntaan edellä menee pari muuta vaeltajaa. Hieman huilaamista huipun kivikasalla. Ohitamme toiset kulkijat, kun he jäävät katselemaan maisemia etelärinteeseen. Heilautan kättä ja saan vastaukseksi viittauksen.
Suuntana on lounas ja Maantiekuru, täpinöissä ei tule otettua suuntaa tarkemmin ynnä luettua karttaa huolellisemmin, vaan kulku menee hieman liiaksi länteen. Ylimääräistä matkaa tulee, vaan väliäkö sillä. Sovimme, että kuljemme kello kahdeksaan ja katselemme sitten passelin yöpaikan.
Sellainen löytyykin kurun pohjalta puron varresta. Keittelemme sopat. Kaverille viritetään teltta, minulle louekangas. Hieman on hyttysiä ja polttiaisia, mutta ne häviävät äkkiä, kun lämpötila laskee ratkaisevat muutaman astetta. Asetumme nukkumaan reissun ekaa ja takkuavaa yöunta, vähän hakemista vaatii retkeilyn olotilaan pääsy.
2. päivä, Maantiekuru – Muorravaarakka, 18 km
Ennen lopullista heräämistä ripsii malliksi muutaman pisaran. Pikkuhiljaa könyämme ylös kello kuuden maissa. Ahmiaisen jälkeen tavarat kasaan. Vaellusromppeiden kehitystyö saa ideoita: louekankaan keskelle pitää tehdä lenkit, jotta kangasta voi nostaa ylemmäs ja alle tulee enemmän tilaa. Liepeen ja maan väliin pitäisi muistaa jättää rakoa, niin ettei kosteus tiivisty niin voimakkaasti kankaan alapinnalle.
Matka etenee Maantiekurun pohjan kallioita kulkien. Kun alusta käy vetisemmäksi, kiipeämme ylös ja kas, sieltähän löytyy polku. Paljon tätä kurua on nimensämukaisesti kuljettu aikanaan, kun on menty Ruijaan kala-apajille tai minne lie asioille. Ei ole näitä seutuja silloin kuljettu hupailu mielessä, vaan vakavampia ovat olleet taivallusten tarkoitukset.
Kuru jatkuu, lännessä näkyvät komiasti Joukahais- ja Lupukkapään huiput. Vedenjakaja ylittyy, puro virtaa tästä jo etelään Kemijoen yhtenä latvavetenä. Alemmas mentäessä näkyy Pikku Luirojärvi ja polun varressa on tyhjiä lampareen pohjia – varmaankin kevätkesällä hyviä uimapaikkoja.
Koivut ovat keltaisina. Ruskaan päin se kallistuu, vaan ei vielä kovin voimakkaasti. Mutta mitäs minä näistä niin tarkasti osaan sanoa, punavihervärisokea.
Polku tavoittaa Pälkkimäojan ja lähdemme seuraamaan sitä vastavirtaan. Laavu tulee eteen niin kuin pitääkin. Lounastamme siinä pasta-aterian. Kaveri tekee nuotion, sukkia kuivatellaan.
Matka jatkuu Pälkkimäojan vartta, kunnes ylempänä kurussa jätämme rinkat selkeälle paikalle männyn juureen ja käymme kapuamaan Sokostin huipulle. Pilvet ovat matalalla eikä hommassa ole oikein mitään järkeä. Pitääpi silti kavuta. Aikamme nousemme sumussa ylös, ja kun näkyvyys käy heikoksi ja maasto lohkareisemmaksi, käännymme takaisin. Otan sijainnin ylös kännykän gps:llä. Retken jälkeen tehty tsekkaus kartalta osoittaa, että vielä olisi ollut pari kilometriä kulkua huipulle. Jäi siis Sokosti huiputtamatta tälläkin reissulla.
Alas rinkoille ja kävely jatkuu puroa seuraten ja sitten ylös tunturiselänteelle, joka on hienoa, kivetöntä nummea, mieluisaa kulkumaastoa. Rinkka painaa tottumattomalle selälle näin alkureissusta. Selänne taittuu itään ja meillä alkaa laskeutuminen kauniisti avautuvaan Lumikuruun. Nimensä veroisesti parissa kohdassa on vielä hangen siementä tulevalle talvelle. Kuru on pohjalta rehevää, heinikkoista koivikkoa. Mustikat ovat makeita.
Tihkuaa. Pitää hommata isompi rinkan suoja, nykyinen ei oikein ulota leveämmän makuualustan päälle.
Kestää pidemmän tovin ennen kuin saavutamme Muorravaarakanjoen. Toisella puolella on tupa ja tuvan pihalla muutama ihminen, seuraavat kuinka joen ylitys onnistuu. Mikäpä siinä: onnistuuhan sen. Molemminpuoliset utelut tulemisista ja menemisistä, tulevan sään ounastelua: sadetta luvassa. Majoitumme autiotuvan puolelle, jossa majailee jo kokeneempi kulkija, varaustuvan puolella pariskunta.
Päivä kääntyy illaksi kokkaillessa (= kiehuvaa vettä retkimuonapussiin) ja harvakseltaan jutustellessa.
Kokeneempi kulkija katsoo ikkunasta joelle ja sanoo:
- Nyt tulee rivi.
3. päivä, Muorravaarakka – Anterinmukka – Muorravaarakka, 19 km (kevennetyllä rinkalla)
Ei tullut väkeä, mutta yön jälkeen tulee seuraava päivä, joka on eilistä sateisempi. Muut lähtevät tuvalta omiin suuntiinsa, me siirrämme makarit ja romppeet varaustuvan puolelle tulevaa yötä varten.
Tuntureille ei ole tänään menoa, joten otamme käyttöön suunnitelma B:n. Tehdään saunareissu Anterinmukkaan eli ns. Keskon kämpälle. Kulku etenee kevennetyillä kantamuksilla ylös Tiuhtelmakurua avarampiin maisemiin ja siitä laskuvoittoisesti edelleen hyvää polkua Kaarreojaa seuraten. Reilussa parissa tunnissa olemme taittaneet 9 km:n matkan.
Yksi kulkijanainen on tuvalla. Käymme saunan lämmitykseen. Tämä pitää muistaa jatkossa: muuripadan kanssa tulee olla tarkkana, ettei vesi käy ylenmäärin kiehumaan. Kulkijan ollessa saunassa syömme lounaan – soijarouheella ja makaronilla höystettyä pastaa on tänäänkin pöydässä. Se maistuu hyvälle ulkoilmassa ja hyvässä maisemassa tuvan kuistilla. Kelikin on välillä selkeä.
Saunomme, leppeät on löylyt. Muuta porukkaa tulee tuvalle.
Keli kääntyy sateeksi ja me vääntäydymme paluumatkalle.
Muorravaarakkaan on myös tullut lisää väkeä. Äijäporukka on asettautunut varauskammiin. Käymme kutsusta tarkastamassa heidän asuinsijansa. Muutama muu asuu autiotuvan puolella. Pesen sukkia lämpimällä vedellä, mäntysuopaputeli unohtui Mukkakönkäälle. Kolme ukkoa tulee illan jo hämärtyessä varaustupaan. Ihan ovat olutta kantaneet tänne asti. No, kelpaahan niitä nyt hörppiä sateessa rämpimisen jälkeen. Me otamme muutaman hörpyt tiuhempaa simaa. Kosteuslukemat nousevat kämpässä, kun kamina yrittää kuivattaa märkiä kamppeita.
- Siunattu ledi, toteaa yksi kulkijoista.
Uni tulee helposti kymmenen aikaan.
4. päivä, Muorravaarakka – Tahvontupa, 24 km
Aamulla heräämme kuudelta ja hissukseen hoidamme lähtötoimet. Ulkona ei ilmasta tiedä, mihin suuntaan mennään, mutta hyvinhän siinä käy. Selkeämmäksi se muuttuu.
Kaverin loma alkaa loppua ja hän lähtee paluumatkalle Pirunportin suuntaan kohti autoa. Minä kuljen etelään Muorravaarakan jokea ylävirtaan seuraillen.
Maisema nousee kohti ylös Akanhärkimäkurua. Katselen sitä kauempaa, ja siltä se todellakin näyttää, synnytysmonumentilta. Nyt on tämäkin nähty.
Vedenjakajalla taas, Anterinjoen latvapuron äärellä keittelen kuuman kupposen ja kuivattelen sukkia vaivaiskoivun oksalla. Nyt ollaan aika lailla Saariselän tunturialueen sydämessä.
Jatkan matkaa eteenpäin ja tulen nuotiopaikalle. Tästä on hyvä ottaa suunta neljän kilometrin päähän tunturijonon satulaan, Reututunturin ja Sihverinlakopään väliin. Ylitän vähävetisen joen ja talsin suoraviivaisesti eteenpäin. Välille mahtuu muutama pieni kuru. Vielä noiden mäntyjen luo ja pidän juomatauon. Niin könyän ylemmäs ja pian alemmas. Tuolla näkyy jo Vongoiva.
Kammi tulee vastaan yllättäen. Tämäkin on nyt bongattu. Passelisti alkaa sataa ravakasti. Kokkailen siis lounahan kammissa. Sitten pidän tulta kaminassa, makoilen laverilla ja tuijottelen kattoon. Piipun vierestä tippuu vettä.
Sade ei ole tullut pysyväksi, vaan se loppuu parin tunnin kuluttua. Sää näyttää selkenevän. Kelin mukaan mennään. Ja voimia on jälleen tauon jälkeen. Päätän, että lähden könyämään Vongoivalle
1:100 000 kartan karkea koko ja sen hätäinen luku aiheuttavat sen, että saan hakea vauhtia parin kurun pohjalta – mutta eipä mittään, ylemmäs ja eteenpäin mennään.
Kiertelen Vongoivan huipuilla. Korkeimmalle kohdalle kiipeäminen jää. Toki hieman alempaakin näkyy hyvin Venäjän puolen tuntureille ja toisessa suunnassa mm. Lokan tekojärvelle.
Istuksin aikani ihmettelemässä ja lähden Vongoivanräystään suuntaan. Laskeudun alas sen itäpuolelle ja syön päivällisen Tyyrojan varrella. Poltan viimeisen tupakin.
Tähän loppuu tunturimaisema ja alkaa metsä-Suomi kynttiläkuusikkona. Muutos on niin nopea, että se säväyttää.
Polku jatkuu kuruun putoavan puron vartta ja käy välillä kiusallisen vinoksi rinteessä. Aikansa kutakin, jalat saavat reilun kolmen kilometrin jälkeen lepoa. Näen Tahvontuvan rakennuksia. Laskeudun alas ounastellen kulkijoiden ääniä, piipusta nousevaa savua, rinkkoja tuvan seunustalla, vaan ketään ei ole täällä.
Hieno on paikka, rakennukset on aseteltu hienosti kurun pohjalle. Saunaa en viitsi lämmittää, kun on jo niin myöhä. Tuvassa lueskelen vieraskirjaa. Toissa päivänä täällä on käynyt Itäkairan Prinsessa, legendaarinen kulkijahahmo. Hänen merkintöjensä näkeminen on yksi hieno säväys tähän reissuun. Hän on osa näiden seutujen kulttuurihistoriaa muiden lukuisten legendojen ohella. Kullervo Kemppinen oli heitä, jotka keksivät nämä alueet vaellusseuduiksi sotien jälkeen, ja hän kirjoitti monet kirjat, jotka houkuttelivat lisää porukkaa. Lankojärven rannalla piti majaansa Meänteinen, erakko. Kulttuurihistoriaa ovat myös paikannimet, poronhoidon jäljet, tuvat ja reitit. Eipä siis täälläkään ihmisten jäljistä pääse kokonaan - mutta harvassa ne kuitenkin ovat ja enimmäkseen sopusoinnussa luonnon kanssa.
5. päivä, Tahvontupa – Mantoselkä, 23 km
Heräilen kuuden maissa. Aamiaisen jälkeen pakkailen tavarat. Sitten alkaa pakottava tarve. Tahvolla on monta rakennusta – huussia etsiessä meinaa tulla tosi hätä. Siinä keksin uuden lajin japanilaiseen nöyryytys-showhun.
Pitää päästä eteenpäin maisemassa, katsomaan, mitä seuraavan tunturin takana on, mitä virran mutkan jälkeen tulee näkyviin. Kuin hyvää kirjaa lukisi.
Hieman matkaa Tyyrojan vartta ja ollaan Jaurujoen (engl. Zauru River) rannalla, se virtaa väkevästi itään ja sinne suuntaan lähden minäkin.
Keli on aurinkoinen, vielä sopivan viileää, on oikein mukavaa kulkea. Polku etenee kivettömällä männikkökankaalla. Joki on näköetäisyydellä. Mauri-myrsky on katkonut lepopenkkejä kulkijalle. Vuonna 1982 se puhalteli täällä vaeltajien olkatoppauksiin ja vaikeutti Cyndy Lauperin kuuntelua walkmaneista.
Epäillen katson Jaurun vähittäistä kasvamista – mitenkähän tuosta pääsee yli. Tämä on asia, joka on mietityttänyt minua jo ennen reissua. Jokaisella reisulla on yksi tällainen otsanrypistäjä.
Parin tunnin kulkemisen jälkeen näen vastarannalla Peuraselän tuvan. Netistä saatu ohje vinkkaa, että kahluupaikka on vielä sata metriä alavirtaan. Kuljen ja näen rannalla kahluusauvan. Kumpparit ja retkihousut pois ja muoviset puukengät jalkaan. Vettä on yli polven, mutta virta ei ole mahdoton ja sauvalla tukien varovasti edeten homma onnistuu.
Tulen tuvalle ja näen, että sen kohdalla pariskunta on juuri tehnyt ylityksen vastakkaisen suuntaan. Huikkaillaan kuulumiset virran yli.
Keittelen tuvalla kupposen kuumaa. Tupakirja sanoo, että Anterinmukassa nähty porukka on ollut tässä yötä, samoin Prinsessa pari päivää aikaisemmin.
Tuvan vierestä alkaa vanha poroaita, jota seuraava polku lähtee ylös Jaurujoen laaksosta, ja pitkäähän siinä saakin könytä ennen kuin ollaan tasaisella maalla. Polku jatkuu väliin karulla jängällä, välillä pitkospuilla ja kunnon kuusikossa. Vongoiva jää takana näkyvistä.
Mietin kansallispuiston nimeä. Urho Kekkosen kansallispuisto - haiskahtaa kiusallisesti henkilöpalvonnalle. Luontoahan tässä pitäisi kunnioittaa. Hatunnosto Kekki-ukon elämäntyölle, oikein hyvä kymppi hän oli Suomen kansalle, mutta puiston nimeä voisi kyllä muuttaa. Koilliskairan kansallispuisto? Pitäisiköhän laittaa netissä hanke vireille?
Poroaita on edelleen polun paras kaveri. Mutta missä ovat purot? Juomapullo käy tyhjäksi ja alkaa jo janottaa. Tarkoitus oli kokata Keskipakan laavulla lounas, mutta siellä ei ollut vettä. Aurinko paistaa, ilma äityy melkeinen helteiseksi, tuulee, keltainen koivuissa tanssii. Viimein polku ohittaa suolämpäreen, josta lähtee puron liru, hyvää vettä. Jään siihen hörppimään ja pitämään lounastaukoa.
Polku laskeutuu ylemmistä maisemista suolle ja pitkospuille. Lähellä on kaksi autiotupaa. Valitsen lähimmän, Manto-ojan. Se näyttää oikein viihtyisältä vanhemman polven matalalta tuvalta suon laidassa, mutta oviaukko on niin rakoinen, etten saisi hyttysiltä rauhaa näillä lämpimillä. Suunnistan reilun kilometrin päässä olevalle Mantoselän tuvalle. Hyvä, ettei muita kulkijoita näy - vaellan tuvalta toiselle otsalamppu päässä ja valot päällä. Ajovalopakko.
Mantoselkä on uudempi, 80-luvulla rakennettu tupa. Käyn taloksi. Hakkaan hieman halkoja, haen vettä suolla virtaavasta purosta, pesen kamppeita ja laitan ne kuivamaan tuvan tikkailla. Vahingossa lämmitän tuvan saunaksi. Ikkunaa täytyy pitää puolille öin auki, sitten viilenee.
6. päivä, Mantoselkä – Vieriharju (5 km) ja Vieriharju - Murusta - Vieriharju (kevennetyllä rinkalla 20 km)
Iltapäivä. Nousen ylös taakse katsomatta. Kun menen rinnettä sivuttain, suojaan katsetta kädellä, ettei mitään näkyisi. Kivikkoinen nousu jatkuu, siellä täällä on mättäikköä ja mustia isoja mustikoita. Rauhan paalu näkyy, könyän sen luo. Käännyn ja näen rajavyöhykkeellä tunturin, jolla on maaginen merkitys.
Siinä se möllöttää, huiput kuin toiveita kuuntelevat antennit, jättiläismäiset korvat. Pitäisikö huutaa ukolle puutelista?
Äimistelen aikani näkymää. Kauempana Venäjän puolella siintää isoja tunturin möllyköitä. Tuulee, paalu on vinossa. May Peace Prevail on Earth. Laskeudun alas. Korvatunturi katoaa suonreunan metsän taakse, helposti kuin David Copperfieldin käden heilautuksella. Lounastan alempana.
Aamulla oli pään sisäinen palaveri päiväsuunnitelmasta. Yhtenä ideana oli pitää lepopäivä loikoilun ja halonhakkuun merkeissä, mutta sitten vaellusjalka alkoi vipattaa, varsinkin kun kännykällä noukittu sääennustus lupaili huomiseksi kosteampaa keliä. Lähdin poroaitaa myöten eteenpäin. Kiittelin itseäni vaelluskumppareiden hankinnasta ylittäessäni Yli-Vieriaapaa. Pian olin Vieriharjun tuvalla. Kupponen kuumaa, ylimääräiset tavarat pois rinkasta ja lähdin sitten taivaltamaan pilvisessä kelissä kohti murustaa. Mönkijäuraa oli helppo mennä, maisema oli karua jänkää vailla korkeaa aluskasvullisuutta - puistomaista kansallispuistoa.
Nuotiopaikalla oli pariskunta teltallaan. Olivat jo käyneet Murustalla. Illalla näen heidät jälleen Vieriharjulla ja pääsen heidän lämmittämään saunaan, kiitoksia.
7. päivä, Vieriharju – Kemihaara, 10 km
Pariskunta lähtee tuvalta Kemihaaraan minua ennen. Minulla ei ole kiirettä heittää rinkkaa selkään, vaan niin sekin hetki tulee, kun aamuhommat on tehty.
Reissu loppuu pian. Haikein mielin, mutta myös viime kilometreistä nautiskellen kuljen suoraa reittiä kohti Kemihaaraa aurinkoisessa kelissä.
Huomenna loma loppuu, kotimatka alkaa
Pidemmälle ei voi mennä, se olisi ahnehtimista. Nyt on riittävästi nähty ja koettu. Ei jaksaisikaan ja jalkoja pitää säästää reilun viikon päästä olevalle maratonille.
Tekeekö myös mieli jo nähdä muita ihmisiä ja jutella, alkavat omat ajatukset kyllästyttää – samat typerihdännät ja vinkulointi? Onko niin että viikon vaellus on minulle passeli mitta - ehtii sopivasti pois, mutta on lyhyt matka tulla takaisin kodin ja työn kuvioihin?
Silti tänne on palattava. Reissuja on enemmän tekemättä kuin tehtynä, hyvä niin.
Syön ennen Kemihaaraan tuloa perinteistä Itäkairan herkkua eli merikissapataa.
Mietiskelen vaelluksen olemusta. Monenlaiset olotilat kuuluvat reissuun. Väsymys, turhautuminen, tarkoituksettomuus, mutta toki on kaiken ikävän vastineeksi paljon onnen tunteita, joita luonto antaa kulkijalle maisemillaan, tuoksuillaan ja äänillään, rauhallaan. Tuuli puhaltaa ja sade pesee mielen puhtaaksi, vaikka reissun myötä vaatteista löyhyävät yhä synkeämmät aromit.
Kävellessä tulee elämään etenemisen tuntu.
Matka jatkuu edelleen maakuntauraa läpi kansallispuiston. Tottelen sen kulkua. Tässä olisi ollut mahdollista hieman oikaista Poika-ahon torpan kautta – mutta varmuuden vuoksi mennään näin, kun sinne suuntaan ei näkynyt latua menevän. Vaikka olisihan toki voinut myös suunnistaa hankia myöten, kun karttakin on... Tuliko ratkaisu tehtyä liian nopeasti? Hutikoiden tehty päätös harmittaa, mutta tuomitsen melko pian nämä pähkäilyt joutaviksi.
Jäällä on muitakin olijoita: pilkkijöitä, pari hiihtäjää. Muutama moottorikelkka suhaa järven selkää edestakaisin.
