Syysvaellus Urho Kekkosen kansallispuistoon 24. – 30.9.2008

Keskiviikko

Suunnitelma muuttuu todeksi. Kotiväki heittää minut junalle illalla. Kölkyttelen Jyväskylästä ensin Tampereelle ja siellä vaihdan Rovaniemelle menevään yöjunaan. Mansen asemalla syön junaa odotellessa runsaan kebab-aterian. Joukkoliikenneväline tulee hieman myöhässä. Laiturilla on toinenkin rinkkaselkäukko. Hänelläkin on suuntana Kiilopää ja UKK-puisto. Nousen junaan ja asettaudun yksityiseen, liikkuvaan varaustupaani. Hörpin viskimoukkua ja annan Tampereen ensin lipua, sitten vilistää ohi. Käyn huusissa ja sen jälkeen saa VR:n kehto heiluttaa minut uneen.

Torstai, Kiilopää – Lankojärvi 19 km

Aamulla kuuden aikaan tulee Oulun jälkeen pyssäys keskellä koivikkopusikkoa. Kuulen käytävältä, että juna on ajanut hirven päälle. Stoppi kestää tunnin. Liekö niin että pitää saada toinen veturi junaa kiskomaan? Hirvipaistia ei ravintolavaunussa tarjoilla. Konnari kiertää kysymässä, ketkä menevät Rovaniemeltä bussilla eteenpäin. Järjestelyt pelaavat. Asemalla Ivaloon menevä bussi odottaa kiltisti myöhässä olevaa junaa. Kolmituntinen matka sujuu sukeasti Kiilopäälle menevän toisen vaeltajan kanssa jutustellessa. Kaveri kertoo vaeltavansa mieluummin Kekkos-puistossa kuin Käsivarressa, kun jälkimmäisen ilmatila on täynnä lentokoneiden pörinää ja kopterein säpsätystä. Rikkaita kuljetetaan Haltille.
Puolen päivän jälkeen ollaan perillä. Tästä lähtien on pärjättävä useampi päivä omin jaloin.
Syön lapinpannun Kiilopään ravintolassa, kirjoitan vastaanottoon reittisuunnitelman ja jätän koulusurmia ja rahoituskriisiä huutavat lööpit selkäni taakse.
Lähden kulkemaan aurinkoisessa ja sopivan viileässä säässä Rautulammelle vievää merkattua reittiä. Niilanpään kohdalla nousen ylemmäs tunturiin vievälle polulle. Kannattaa kulkea nyt tunturissa, kun huomenna on luvassa pilveä ja sadetta, jolloin ylämaille ei ole mieltä mennä. Päiväretkeläisiä on paljon maisemassa.
Reppu on tiine. Punnitsin sen kotivaa’alla reilun 15 kg:n painoiseksi. Sinänsä hyvä tulos seitsemän päivän reissulle. Tuon jaksaa mukavasti kantaa jo ihan vaelluksen alussa. Kesäreissu kesti neljä päivää ja rinkan painoa oli 17 kg. Minne on kadonnut pari kiloa?
Nyt seuraa vaellustarinassa välinevouhotuksen osuus.
Pääsyyllinen keveyteen on uusi rinkka, tai itse asiassa reppu, joka on kuitenkin entistä kantolaitetta tilavampi. Teltan sijaan mukana on yksinkertainen louekangas naruineen ja telttakiiloineen, höystettynä alustaksi asetettavalla lämpöä heijastavalla avaruuskankaalla. Marinolia on puolet vähemmän – poliittinen linja on se, että keitän soppani pääasiassa autiotupien kaasuliedellä. Muuta kevennystä tulee yksityiskohdista: esim. urheilujuomapusseja ei ole mukana. Raa’alla vedellä pärjätään.
Pakatessani huomasin ilokseni, että mukaan mahtuisi vielä 3 päivän sapuskat, kenties enemmänkin jos turvautuisi itse kuivattuihin aineksiin. Eli näillä virityksillä voisi sätkiä pitkälle.
Majoitteen ja kantolaitteen lisäksi on muutama muu uusi juttu. Sadepainotteinen kesäreissu pani investoimaan kepeisiin sadehousuihin ja –takkiin. Samoin luovuin köykäisistä vettäimevistä vaelluskengistä ja hommasin rehelliset vaelluskumpparit...
Melko pian huomaan, että jalat ja kumpparit eivät ole ihan sinut keskenään, vaan hiertymää ja rakonpoikasta alkaa pukata. Muutenhan nummella meno on mieluisaa. Kotakönkään laavu oli suunnitelmissa eka yöpaikkana, mutta päätän mennä Rautulammen päivätupaan, jossa rakkolaastareiden viritys jalkoihin sujuu mukavasti. Keitän mökissä myös kahvit ja sitten matka jatkuu kesäreissulta tuttua polkua Lankojärven autiotupaan.
Loppumatkasta erehdyn hämärässä illassa järven eteläpuolelle, kun en osannut valita mökille vievää suorinta polkua. Hetken pähkäilyn jälkeen hoksaan virheeni ja kun näen helikopterin laskeutumispaikan punavalkoisen paalun, tiedän, missä tupa on, ja kierrän mökille järven rantoja myöten. Tuleepahan samalla nähtyä Meänteis-erakon asuinsijoja toiselta puolelta ja joutsenpesue.
Tulen illan hämärtyessä seitsemän aikaan tyhjälle tuvalle. Teen tulet kaminaan. Keittelen pussiruuasta illallisen. Vasenta polvea särkee. Käyn maate ylälaverille. Neljän aikaan yöllä heräilen kirjoittamaan näitä otsalampun valossa. On pimeää ja täysin hiljaista. Ennen aamu-unen huikosta ja päivän valkeamista käyn kuusen juurella. Oven pielessä mittari näyttää miinus neljää.

Perjantai, Lankojärvi – Sarvioja 18 km

Herään uudestaan puoli kahdeksalta. Hieman valkoista maassa, räntää satelee. Asia ei aiheuta mielentilassa liikahdusta: tätä osattiin odottaa. Aamutoimet: kamat kasaan, ahmiainen, kämppä siivoksi, merkintä vieraskirjaan, minne ollaan menossa. Virittelen sadekamppeet päälle. Laitan kumikenkiin kolmannen sukan. Tsekkaus: jäikö mitään.
Kuljen Suomujoen kallioisia töyräitä alavirtaan. Keinovankan nuotiopaikan kohdalla huomaan, että joen toiselle puolelle voi kahlata. Kumikengät pitää kyllä riisua ja kääriä lahkeet puoliväliin. Näin pääsen Porttikosken tuvan puolelle jokea ja voin viettää siellä lounastauon. Kun tulen mökin pihapiiriin, aurinkokin näyttäytyy hieman. Huumori alkaa löytää luontaisen tasonsa: Norttiposki – tupakkimiesten oma autiotupa. Kolmannen sukan viritys tuntuu toimivan joten kuten.

Parituntisen siestan jälkeen matka jatkuu. Porttikosken sillan kohdalla otan suunnan itään ja könyän mäntykankaisen harjanteen poikki. Ylemmissä maisemissa känny antaa kenttää yhden palkin. Viesti kotiin: Sarviojalle menossa, kaikki hyvin. Suunnistan Sotavaaranojalle, jonka ylitän ja suunta vaihtuu polkua pitkin kaakon puoleiseksi.
Sateen tihkussa alkaa veto hivuttavassa nousevassa maastossa hyytyä ja koko homma kyseenalaistuu. Mitä helvettiä minä täällä käkin kivisillä poluilla – eikö sitä voisi elää helpomminkin? Mikä on tämän homman nautinto? Mietiskelen, miksi kesällä oli meno nopeampaa. Nuo kumikengätkö painavat vai kahden viikon takainen maraton, jonka takia voimapussit ovat vielä vajaat? Polvet vihoittelevat – tuliko sittenkin juoksusta jotain rasitusvammaa?
Kun kuitenkin kömmin Kaarnepään rinnettä ylemmäs ja näen ensimmäisen kerran eilisen jälkeen jynkeän tunturimaiseman, selviää reissun yksi syy.
Sarviojan tuvalla ei ole ketään kaksijalkaista. Tämän päivän eläinhavainnot: yksi hirvi, joka löntysti 100 metrin päässä polun poikki edestäni, muutamia poroja, ihmisiä ei yhtikästä.
Herään taas aamuyöstä. Suunnittelen huomista. Jos keli sallii, kävelen Muorravaarakkaan Paratiisikurun ja Pirunportin kautta.

Lauantai, Sarvioja – Muorravaarakka 10 km

Aamulla pilvet rakoilevat lupaavasti. Olen kävelemässä puoli yhdeksän aikaan. Muistin tsekata jalat ja viritellä rakkolaastariteippaukset. Kaikkiaan aamutoimet vievät yleensä parisen tuntia makuupussista kömpimisestä siihen, kun rinkka on selässä.
Kulkeminen etenee siten, että puolen tunnin välein pidän viiden minuutin tauon, jonka aikana hörppään vettä. Tunnin välein otan myös pähkinöitä tai muita hipleitä. Kahden tunnin jälkeen on kahvi tai lounastauko. Yleensä tämä rytmi pätee iltapäivään, jolloin uupelo tiivistää taukojen pitämistä. Joku voi pitää tällaista säännönmukaisuutta kahlitsevana, mutta pitäköön Tällainen on minun tapani kulkea.

Etenen kohti Ukselmapäätä. Puron varella on mainioita telttapaikkoja, pannaan muistiin. Paratiisikuru löytyy helposti kartan kanssa. Ohuessa lumipeitteessä ja syysviimassa se ei tunnu kovin paratiisimaiselta. Keittelen trangialla kahvit ja kerään voimia suojaisessa kallionkolossa puron ääressä, jota koskikara pitää syömäpaikkanaan.
Tauon jälkeen könyän kurun pohjalta ylös tunturin satulaan ja alas Pirunporttia kohti vievään usvaiseen Ukselmakuruun. Tuuli meinaa viedä koko ukon, mutta tunturissa on silti mieluista olla.
Pirunportti on yhtä vaikuttava kuin Paratiisikuru. Tähän on paha tehnyt tylyn tien. Läpikäynti portista avaa maisemat, joita en ole koskaan aikaisemmin nähnyt. Laskeudun polkua alas Muorravaarakan tuvalle. Ei ketään kotona.
Tupa on toimivaa perusmallia. Rakennuksen vasemmassa päässä on varaustuvan puoli, oikeassa autiotupa. Kummasakin tuvassa on kamina ja halkoja, kaasuliesi, pöytä, penkit ja laverit kahdessa kerroksessa. Pöydällä on vieraskirja ja ohjekansio sekä kynttilöitä. Lieden luona on puhtaan veden ämpäri ja likavesisanko sekä kattilat ja kahvipannu. Kaminan ympärillä katon rajassa on koukkuja ja naruja vaatteiden kuivatukseen.
Laitan sveitsiläisen juustokeiton tulille. Päätän, että jään tähän yöksi. Päätöstä vahvistaa vesi- ja räntäsade, joka alkaa lounaan aikana – muutenhan tänään onkin ollut kuivaa, vaikkakin harmaata. Kuuntelen kännykän radiota – maailma siellä, maailma täällä.

Yöllä käyn kusella. Tähtitaivas näkyy. Joko huomenna olisi kirkas keli? Ennen nukkumisen jatkamista mieleen tuikkii ajatus: olen sujut itseni ja tämän maiseman kanssa, vaikka jaloissa on rakkoja ja nivusia hiertää.

Sunnuntai, Muorravaarakka – Anterinmukka – Muorravaarakka 20 km (ilman reppua)

Teen päiväretken Anterinmukkaan. Menomatkalla kierrän Anteripään huippujen eli Muorravaarakan Purnuvaaran ja itse Anteripään kautta. Ensi lumella raidoitetut tunturit ovat jylhiä harmaassa kelissä. Vasemman jalan jalkapöytä on kipeytynyt eilisestä vinossa maisemassa kulkemisesta, mutta kävellessä se vertyy.
Tavoitan pilvet. Lännen suunta näyttää, että kuivempaa keliä olisi tulossa viimeöisen myräkän jälkeen. Räpsin kuvia kännykameralla. Kyse on muistikuvista, ei valokuvista. Hyvä, että kuvat ovat kehnonlaisia. Niiden varaan ei voi jättäytyä, vaan tänne on palattava uudestaan.


Laskeudun alas Anterinjokea seuraavalle huoltotielle, joka on varsinainen Koilliskairan highway. Kuukkelipariskunta (engl. google) lehahtelee.
Anterinmukan mökki ja sauna ovat komeat ja komealla paikalla joen varressa. Oliko tämä jossain äänestetty Suomen parhaimmaksi autiotuvaksi? Tämä on entinen Keskon mökki, jonka firma itse on sosialisoinut koko kansalle. Kummalliset ovat kapitalistin vinkeet. Hörpin kahvit Anterin terassilla ja huilaan ja lähden polun kautta Muorraan. Polku on hyvä, hiekkapohjainen ja sitä astelee mielikseen.
Näin reissuni on kääntynyt. Idemmäksi en enää mene, vaan suuntana on länsi ja paluumatka. Olen saanut sen, mitä olen hakenut. Paratiisikuru, Pirunportti ja Anterin tupa on nähty. Selkeässä säässä näen Sokostin huipun mastoineen. Jos huomenna on keliä kiivetä tuonne, se on ylimääräistä plussaa koko reissulle. Kiirehdin asioiden edelle. Mietiskelen jo seuraavaa vaellusreissua: ei mitään ideaa vielä. Mietiskelen myös, mitä voisi päättää tällä reissulla, sillä hyvässä maisemassa päätettyä ei tarvitse katua. Ei tule mieleen mitään älytöntä.

Ah, elämän polku, kuin sa oisit aina näin kelpo.

Muorran varauskammista nousee savua. Kolme ukkoa tutkii autiotuvan vieraskirjaa, kun astelen paikalle. Ensimmäiset ihmiset kolmeen päivään. Vaihdamme kuulumiset. Heitämme vaeltajien smalltalkit: mistä on tultu, minne ollaan menossa? Mitä keliä lie luvassa? Onko paljon muuta väkeä kulkenut?
Illalla juhlistan reissuni puoliväliä polttamalla viimeiset kaksi tupakkaa ja totittamalla loput 30 l pirtua. Pesen sukat ja aluspökät. Otsalamppu tippuu lattialle ja patterit lentävät siitä. Löydän ne kuitenkin pimeältä lattialta kynttilän valossa – pitänee seuraavalle reissulle teipata lampun patterikotelo kiinni.

Maanantai, Muorravaarakka – Tuiskukuru 23 km

Aamu, aamiainen ja kamat kasaan. Kämppä luovutuskuntoon. Hep, nyt mennään. Alahan muuli jolkotella kurua kohti.
Ilma käy vetiseksi jo viisi minuuttia lähdön jälkeen. Ja niin kuin olin näkevinäni pilvimassassa lupaavia rakoja. Vaihdan päälle sadekamppeet. Ylemmäs noustessa tuuli tietenkin yltyy ja veden seassa satelee räntää. Tänään ei Sokostille kiivetä. Hanskat kastuvat. Tuuli puhaltaa sadetakin hupun pipon päältä pois, kunnes laitan sen pipoon kiinni pyykkipojalla. Könyän kivistä ja vetistä kurua ylemmäs. Kurussa on vielä laikku viimetalvista lunta. Pääsen tunturijonon satulaan, jossa alkaa joksikin matkaa helppo nummimainen maasto, joka viettää jo lännen puolelle. Annan kompassin kertoa suunnan enkä käy väittelemään sen kanssa. Saavun Pälkimäojan alkulähteille, joka lienee Kemijoen vesistön ylimmäisiä vesiä. Kuljen kasvavaa puroa seuraten.
Ilma jatkuu tympeänä. Polku paranee ja vauhti kasvaa. Mieliala pysyy ilman mukaisena. Asiaa ei varmaan auta, että nukuin viime yön huonosti. Toisaalta mietin, että pitäähän ne nämäkin kelit kokea. Jotain tylyä hienoutta näissä on. Toimistoilmaa saa hengittää töissä tarpeeksi.
Pidän lounastauon Raappanan kammin nuotiopaikalla. Meksikano-keitto hujahtaa masuun. Pötkötän peikon pesässä hieman ruokataukoa. Sitten kävelen pari kilometriä päiväkahville Luirolle. Yllätyksekseni tämäkin paikka on tyhjä, vaikka kairan risteysasema ja miltei pakollinen saunapaikka onkin. Ei kettään. Huomaan, että saunassa on vesi vielä haaleaa. Peseydyn ja olo tulee ihmismäisemmäksi.
Puolalainen ja sveitsiläinen ovat vieraskirjan mukaan täällä eilen saunoneet. Heistäkö lie jäänyt autiotupaan myös eurooppalainen parfyymin tuoksu?
Valoista aikaa on, joten lähden Tuiskukurua kohti kahdeksan kilometrin taipaleelle. Luirojoen ylitykseen riittää saappaan varsi. Toista oli juhannuksen jälkeen. Polku on hyvä, aurinko palaa näyttämölle. Mielenrauha palailee. Pari tyttöä tulee vastaan.
Ampupää on kuin iso kasa hajoitettuja lakitauluja. Moosesko lie täällä joskus harjoitellut? Jätän rinkan polun varteen ja nousen ylemmäs. Kenttä nappaa kännykän. ”Hengissä ollaan, hyvin menee” –viesti lähtee kotiin. Katson sään. Kuivempaa ja hieman aurinkoakin on luvassa pariksi seuraavaksi päiväksi.
Alan suunnitella huomista. Mieli tekee päästä kävelemään tunturinummia mahdollisimman paljon – siispä pitää mennä suorinta tietä Kiilopään maisemiin ja sitten kohti Saariselkää. Sinne reissu loppukoon, joko huomenna tai ylihuomenna. Onhan tämä jo nähty – tuntuu, ettei vaelluskokemus enää tällä kertaa tästä syvene. Sen verran degeneroitunut myös olen, että kaipaan jo suihkua ja puhtaita lakanoita. Kilometrejä tulee, laitetaan nyt reissussa urheiluvaihde päälle. Reppu on jo kevyt kantaa.
Tulen Tuiskukurun tuttuihin maisemiin ja perusmallin mukaan rakennetulle tuvalle. Ei täälläkään ketään. Hiljaisuutta pukkaa. Teen puita, vuolen kiehisiä, virittelen kaminaan tulen. Kannan puhtaan veden ämpärillä purosta. Puran rinkan, virittelen kamppeita kuivamaan, avaan makarin lämpimäksi kuohkeutumaan. Alan keittää sapuskaa. Kämppä on vielä edelliseltä kävijältä lämmin. Tytötkö täällä lämmitelivät?
Jollakin on jäänyt hyllylle pussi soijarouhetta. Tuota jauhelihan korviketta voisi itsekin kokeilla jollakin reissulla. Teen tiliä tarvikkeiden kulutuksesta. Pussiruokia riittää, kulkiessa naposteltavia hipleitä eli pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä alkaa jo viidentenä päivänä olla vähän. Sokeripalat alkavat myös loppua. Vessapaperin kanssa on oltava nuuka, jotta rulla riittää viikoksi. Retkipatja ei viikossa kulu, mutta se voisi olla paksumpi. Vajaan sentin paksuinen läystäke on kehno makuualusta. Hanskat voisivat pitää paremmin vettä. Muuten vaellusromppeisto tuntuu nyt hioutuneen kohdalleen. Näillä pärjää keväästä syksyyn.
Laitan ruokatarpeet roikkumaan hiiriltä ja myyriltä suojaan. Menen nukkumaan tuttuun paikkaan ylälaverille, oven puolelle mökkiä.

Tiistai, Tuiskukuru – Saariselkä 34 km

Aamulla lähden kahdeksan aikaan painamaan kohti Kotakönkään laavua. Hyvä polku ja keli vievät askeleita eteenpäin. Polku seuraa Tuiskuojaa töyräällä. Taakse jäävät Tuiskupäät ja Pikkutunturit. Reilun parin tunnin päästä veto alkaa hyytyä ja pidän kahvitauon Kotakönkään laavulla. Vaatepuolella huomaan, että fleece-pusakka ja sadetakki pelittävät hyvin syyskelissä kulkiessa. Tauolla antaa lämpöä päälle heitetty Haltin kalvotakki.
Menen siltaa myöten Suomujoen yli. Haen jalkojeni alle Hikiojaa seuraavan polun Aurinkokin, outo mollukka näyttäytyy ja kuukkelit myös. Hikoilen loivasti nousevalla mäntykankaalla. Jo alkaa nälkä painaa. Vajaassa parissa tunnissa pääsen puuttomaan maisemaan. Näen Rautulammelle vievän viitoituksen ja haen suuntaa sen mukaan. Pari muuta kulkijaa näkyy reitin suunnassa. Sen verran innoissani olen tunturimaisemiin pääsystä, että sekoan vähän suunnasta. Pitää ottaa järki ja kompassi käteen. Suunnassa haparoinnista on se hyöty, että matkani varrelle tulee yksi Suomujoen latvan puroista, johon älyän pysähtyä lounaalle. Joskus kannattaa siis eksyä. Iltaruuaksi tarkoitettu riistapaisti olkoon ateriana. Pussiruoka valmistuu nopeasti syötäväksi – kuuma vesi vain pussiin ja viisi minuuttia odottelua ja sitten a-vot, jo on niin kuin oikeaa ruokaa.
Loikoilen tuulelta suojassa reppuuni nojaten ja hotkin sapuskaa pussista. Voimat palaavat pätkittäin.

Uhuvo

Lähden sitten talsimaan nummea loivasti ylös ja alas. Jalka kiittää polkua pehmeämpää alustaa. Matka joutuu, kun ei tarvitse juurakoita väistellä.
Niilanpää ja Kiilopää. Molempien laella törmään pinoajasivilisaation tekosiin.
Kiilopäältä siintelee jo nykysivilisaatio eli Saariselkä laskettelurinteineen. Sitä kohti, poroaidasta portin läpi eteenpäin. Onneksi portti on merkattu sellaiseksi, että sen luo osaa kauempaa.
Ennen Rumakurua huomaan, että ennen pimeää on mahdollista ehtiä Saariselälle. Soitan hotelliin ja varaan huoneen. Tilaa on, ruskasesonki ohi, tervetuloa.
Rumakurun päivätuvalla hörpin kahvit. Kurun aukosta paistaa just sopivasti möllykkä tuvan kuistille. Kävelyreitin viitta näyttää 6 kilometriä Saariselälle. Rinkka ei paina mitään ja kulku Vaihtamapään kyljessä maittaa kävelevälle koneelle. Puoli seitsemän aikaan, hämärtyväsä illassa on enää 0,6 km Saariselälle. Pian vaellus päättyy Tunturihotellin respaan. Kulku tiivistyy muistikuviksi, maisema kutistuu kartaksi.