Perillä Yliperällä 3. - 6.7.2010

Yöjuna toi minut lauantaiaamuksi Kolariin, bussi vei Kilpisjärvelle. Taksi kuljetti E8-tietä Norjan puolelle Didnujoen varteen. Siitä alkoi jalkatyö. Polku seurailee joen rantoja ja vie ylämaisemiin Lossujärvelle. Selän takana hohtavat pitkään Norjan suurtunturit. Rinkka painaa, mutta mieli tuntuu askel askeleelta kevyemmältä.

Loassuhytta sijaitsee rajan pinnassa Norjan puolella.

Tupa on kiinnitetty parista nurkasta vaijerilla kamaraan. Lie tarpeellinen ratkaisu näissä maisemissa.

Rajan ylitys käy täällä ilman muodollisuuksia. Suomen puolella on Lossujärven autiotupa. Rannalla on mukavasti telttapaikkoja. Mansikkakiisseli maistuu.

Yötön ja uneton yö.

Matka jatkuu. Urtasjoen laakso on vehreä.

Könysin Govddosgaisin päälle. Pohkeissa tuntui ja vähän väliä sai pysähtyä huilaamaan ja ihailemaan avautuvia maisemia. Tässä lähistöllä on yksi maamme suurimmista korkeuseroista - yli 560 metriä 2,5 kilometrin matkalla. Seudulla sijaitseva legendaarinen Urtashotelli jäi tarkastamatta, eli seuraavaan kertaan.

High.

Tämä reitinvalinta oli paha. Lumen rippeiden alla rinteissä ovat ontot oltavat, kolkot kivikkoiset purot - sinne ei passaa tippua. Lopussa piti harrastaa vuorikiipeilyä. Selvisin, opin. Hermosauhut olivat alhaalla ansaitut.

Karua on. Toinen yö oli Govdajoen rannalla, lähistöllä Bihpornippat, Pikku-Halti ja suurtunturien perheeseen kuuluva Ridni. Haltin laakea laki näkyi kuuden kilometrin päässä. Kun sade loppui, kun pastaa oli lapioitu koneeseen ja kun voimia tuntui piisaavan, lähdin perusleiristä ylemmäs illalla yhdeksän aikaan.

Haltin kävijälle on levitetty punainen rakka. Nousu on loivahko, mutta puuskututtaa silti.

Olin vieraskirjan mukaan 98116. kävijä Suomi-neidon vanttuun kärjessä.

Kolmas päivä alkoi harmaana Pitsusjärven maisemissa. Pidin taukoa autiotuvassa, kunnes jatkoin matkaa järven viertä alajuoksulle.

Pitsusköngäs tiputtaa vedet 17 metriä alemmas.

Meekonjärven laakso on todella kaunis. Näissä maisemissa vietin reissun viimeisen yön. Kelit vaihtuvat täällä nopeasti. Puolilta öin oli ukkosmyräkkä, joka ravisti telttaa niin että pelotti – oli pakko uskaltaa käydä tsekkaamassa että majoite on kunnolla kiinni. Aurinko palasi näyttämölle aamuyöstä.

Tiistai oli pyhitetty kävelemiselle Kalottireittiä myöten. Reissu oli ohi Hotelli Kilpiksen respassa illalla yhdeksän aikaan.

Näin poroja, sopuleita, piekanan, kahlaajalintuja sekä sopuista ja auttavaista väkeä nuhjuisissa autiotuvissa, keskellä satumaista maisemaa. Hyttysistä ei ollut vielä suurempaa haittaa. Radio ei toiminut, kännykälle ei ollut kenttää. Olin poissa paskalööppien vaikutuspiiristä.

Arkielämän palkintona on vaellusreissu, ja sen palkintona arkielämä; kodin mukavuudet, mutta sitä myötä myös kaikki nykyajan tukaluudet.

Saivaara, Meekonjärven sfinski