Bussi lähti kuudelta Jyväskylästä. Vaihto oli Saarijärvellä. Tunnin odottelu linja-autoaseman pihalla antoi esimakua kelistä. Pakkasta oli niin että huopavuorisissa kumppareissakin kipristelytti.
Kannonkosken bussi hoiti koulukyytiä. Jos minulla olisi ollut tarkempi tieto sen reitistä, olisin päässyt maakuntauralle matkaan jo aikaisemmin. Vaan eipä mittään, hyvä on lähteä hieman kauempaakin Kannonkosken keskustan laitamilta pellon poikki jäälle sujutellen.
Hiihdän Syväjärven jäätä Oravaniemen päähän ja siellä löydän maakuntauran ladun. Menen vesistön yli kapeasta salmesta autiotalon pihapiiriin ja eteenpäin, tasaista männikkökangasta.
Tuosta salmesta tein ennen reissua mörön. Pääseekö siitä, onko siinä virtausta? Paksua jäätä.
Mikäpä tässä mennessä – metsäsukset mahtuvat auringon sulattamiin jäisiin latu-uriin ja luiston ja pidon (pitopohjat + rinkan paino) sopusuhta on hyvä. Eteneminen on äänekästä, pitopohjien ja ahkion rohina ja rahina pitävät siitä huolen. Varmaankin kaikki metsän ilkeät pedot pakenevat tätä ääntä kuullessaan kilometrien päähän.
Maasto nousee, pellot ja ratsutilat jäävät taakse. Erään hakkuuaukon päällä on oivallinen taukopaikka. Lumesta sulanut kiviröykkiö antaa tuulen suojaa ja tarjoaa hyvän istuimen. Otan ruokatermoksen esiin ja hörpin siitä aamulla lämmittämäni sveitsiläisen juustokeiton nasuun. Keitän kahvit. Pipon voi ottaa päästä, niin on lämmin.
Tästä ei taukopaikka parane.
Lama ei täällä tunnu eikä näy. Kevät on tulossa kuin ennenkin.
Kolme tuntia kotoa ja olen vaellusmaisemissa. Aina ei pidä raahautua puolta Suomea päästäkseen ahkiota vetämään.
Nykyinen reissu, kuten muutkin, ovat aina testiä niille tuleville reissuille. Huomaan, että omatekoinen, Sarviksen pulkasta kehitetty pulkka-ahkio (mukailtu mallia Malinen-Simola), joka on normaalia ahkiota lyhyempi, kulkee hyvin julkisissa liikennevälineissä.
Ja kun raahaa ahkiota mukanaan. saa aina juttuseuraa. Bussikuskit kyselevät matkan suuntaa. Meinaatko olla yötä metässä? Sana kulkijasta leviää. Paikallislehden lentävä reportteri haistaa jutun aiheen ja tekee haastattelun. Torvisoittokunta lähettää naparetkeilijän maakuntauralle.
Matka jatkuu tunnin kuluttua. Ura etenee synkeästä kuusikosta mäntykankaille – välillä mennään metsäautotietä pitkin. Neljä korppia lentää muodostelmassa ja raakkuu riemukkaasti. Reitti on merkitty sinisin täplin puihin. Viitat kertovat karua kieltään. Näin paljon on jäljellä, näin vähän vasta tultu.
Reitti sivuaa pitkulaisia lampia ja järviä harjujen päällä. Rakennuslammen kodalla on kaksi pilkkijää ja koira makkaran paistossa. Kalan syönti on ollut kehnonlaista – vain yksi havainto kaikuluotaimella. Ahventa ja haukea vesissä kyllä on, nyt vain jurottavat jossain.
En jää siinä enempää turajamaan, kun olen juuri äsken pitänyt tauon, vaan toivotan kireitä siimoja ja jatkan vaeltajan työtä.
Maisema muuttuu kivikkoisemmaksi – suksi ei mahdu aina uriin ja meneminen on välillä melkoista saikkarointia, kun kelkkaurasta pitää hakea passelia menoreittiä. Eipä huolta silti, eteenpäin mennään vaikkakin möykkyisesti.
Rytmi on tämä. Hiihdän ja meluan puoli tunnia, jonka jälkeen pidän vartin hiljaisen hetken. Istun ahkion päällä, hörpin kuumaa juomaa, popsin pähkinöitä ja kuulostelen, mitä luonto sanoo.
Maisemat käyvät taas selkeiksi, loputtoman tuntuisiksi mäntykankaiksi. Matka joutuu.
Tulen Tulijärven laavulle ennen neljää kuin yllättäin. Aurinko paistaa vielä mukavasti harvan nuoren männikön läpi.
Huilaan jonkin aikaa. Kohta on kuitenkin syytä alkaa valmistautua kylmenevää ilta ja kylmempää yötä varten. Muutenhan kylmässä on puolensa – vaatteet eivät niin kostu.
Käyn jäällä. Huomaan, että puron suussa on jäätynyt sulapaikka. Liri-liri on vepsän kielellä puro. Hakkaan kirveellä jään rikki ja otan vettä termoksiin ja kattilaan. Joku ahkera on ajanut jäällä mönkijällä rinkiä. Pilkon halkoja. Laavulla ei ole kirvestä, joten omalle kirveelle on tarvetta. Viritän yösijan laavun perille. Köytän laavukankaan tuulisuojaksi.
Erno Paasilinnan mielestä miehekkyyden merkki oli, että nuotion pitää syttyä yhdellä tulitikulla. Minulla menee hommaan neljä – ja nuotio syttyy vasta sitten, kun lorautan puille Marinolia. Olisiko Ernon reissuhomma mennyt tästä pilalle ja hän olisi lähtenyt yrmeällä naamalla kotiin? Sinne olisi lätsä ja reppu hävinnyt kummun taakse miehen edetessä pettyneenä ja sadatellen maalikyliin kirjoittamaan juttuja ihmisten joutavuudesta.
Kuuden jälkeen alkaa pimetä. Keittelen makaronilla höystettyä pastaa. Kuuntelen kännykän radiosta jääkiekon liigakierrosta. Ollaan playoffeissa. Ohjelma on tehty keskittymiskyvyttömille – puoli minuuttia yhden ottelun selostusta, kun siirrytään toiseen otteluun. Otan muutaman totin. Päästäinen tulee esiin laavun alta, mutta on ujonpuoleinen eikä käy juttusille.
Tälläydyn maate yhdeksän jälkeen. Selän alla lämmittää lampaan karva. Jalkopuolella 
makuualusta ja palanen ohuempaa makualustaa. Huomaan pian, että talvimakari on kylmenevään keliin ohkainen, etenkin polvia paleltaa, vaikka housuja on kolme päällä.
Empiirisestä havainnoista seuraa jäätävän tosi johtopäätös: jatkossa pitää ottaa kesämakari mukaan talviveljensä päälle kiskottavaksi. Yö menee tunnin pätkissä – värisyttelen välillä jalkojani lämpimäksi. Työasiatkin pyörivät päässä. Aamuyöstä pääsen niistä irti, hulvattomiin absurdeihin unenpätkiin.
Perjantai, Tulijärvi – Kouranjärven kota, 19 km
Könyän ylös seitsemältä. Eiköhän tässä olla jotenkuten levänneitä – vaikka uni ei ole ollut yhtenäistä, on makuulla kuitenkin oltu kymmenen tuntia. Aurinko paistaa laavuun, vaan ei vielä lämmitä. Teen vikkelästi aamutoimia, muuten tulee vilu. Nuotio tulille, vettä lämpiämään. Marinolia kuluu, mutta luotettavasti, tosin hitaasti spriikeitin lämmittää hyistä vettä kielenpolttokuntoon. Kattiloiden nokeentumisen välttämiseksi laitan Marinolin sekaan hieman lunta. Näin ovat viisaat netissä neuvoneet. Puuroaamiainen kuivattujen hedelmien kera. Kinkkupasta on jäätynyt putkiloonsa ja sitä pitää hieman lämmittää nuotion tulessa.
Kaikenlainen värkkäily vie aikaa, mutta mihinpä tässä kiirettä. Olen kymmeneltä lähtökunnossa.
Hiihdän suikulaisen Tulijärven loppuun ja nousen uralle. Pian metsät käyvät vanhemmiksi, hoitamattomiksi, luonnollisiksi ja tuossapa on jo puussa kansallispuiston plakaatti. Ylitän rajan niin että heilahtaa.
Latu on roskainen, mutta pitopohjaa se ei haittaa. Voiteiden kanssa täällä olisi hänkkäröimistä. En hienostele ja huoli pohjien naarmuuntumisesta – se ei kuulu asiaan. Ahkio tulee uskollisesti perässä ja lyhyenä taittuu mukavasti reitin mutkiin luin Loebin Sitikka.
Tulen Kotajärven keittopaikalle. Otan sukset pois ja käyn hieman ympäristössä kuvailemassa kilpikaarnamäntyjä läheltä ja kaukaa. Puut, kaikki heidän vihreytensä, niinhän se Paavo Haavikko runoili.
Matka jatkuu edelleen maakuntauraa läpi kansallispuiston. Tottelen sen kulkua. Tässä olisi ollut mahdollista hieman oikaista Poika-ahon torpan kautta – mutta varmuuden vuoksi mennään näin, kun sinne suuntaan ei näkynyt latua menevän. Vaikka olisihan toki voinut myös suunnistaa hankia myöten, kun karttakin on... Tuliko ratkaisu tehtyä liian nopeasti? Hutikoiden tehty päätös harmittaa, mutta tuomitsen melko pian nämä pähkäilyt joutaviksi.Hiihdän kunnon tovin, enemmän kuin itse määrittelemän lakisääteisen. Otan ladulta tytölle tuomisiksi siihen pudonnutta naavaa. Maha alkaa huutaa taukopaikkaa ja haeskelen sellaista. Olisiko mukavaa syödä tuolla suon laidassa? Vai katsotaanko mitkä maisemat tuon mutkan takaa aukeavat?
Kansallispuisto jää taakse, löydän itseni mäen kupeelta, pellon laidalta ja pellon keskellä on rakennuksia. Hiihdän autiotilan pihapiiriin. Aitan päädyssä on helle, siinäpä hyvä syömäpaikka. Levitän makuualustan loikoilua varten. Syön aamulla keittämääni, makaroonilla maustettua kanakeittoa. Minulla on kädessä räpikkäät. Olenko minä se Dingo? Tuossa on ainakin autiotalo.
Veden kiehumista odotellessa kiertelen kameran kanssa. Talon ovi on lukossa, mutta ikkunasta näkyy sisälle. Komea on takka. Ainakaan sen takia ei täältä olisi kannattanut lähteä.
Riippilehdon autio.
Pellon laidan tielle ilmestyy liikennettä. Metsätraktori menee ja sitten traktori linko perässä. Taitaa avato jo Poika-ahon torpalle tietä retkeilijöitä varten. Jään heidän katseilta katveeseen ja hyvä niin.
Jostain tulee mieleen levoton, tahmea, tympeä olo. Onko liian kuuma – meinaako aurinko pistää? Tekeekö tien liikenne sen? Kummitteleeko täällä keskipäivällä? Olo jonkin aikaa kuin säikyllä eläimellä. Nyt pitää lähteä. Mihin kadotin kamerani? Avaan kiinni laittamani ahkion peitteen, puran rinkkaa. Jo löytyi. Komean pihakuusen juurelta menen takaisin uralle. Linkomies on palaamassa ja näkee minut, mutta en jää vilkuttelemaan hänelle. Alamäen viima vilvoittaa mielen.
Matka etenee mäkisemmässä maastossa. Vältän riskejä ja könyän tamppaamalla alas jyrkempiä mäkiä. Kerran kaadun tarkoituksella, kerran vahingossa. Könyäminen virkistää. Kaksi metsoa, maakuntalintua pyrähtää joutavan kulkijan tieltä.
Näin saapuu eteen Tiilikan pihapiiri. Mikä kämppä lie tämä ollut? Nyt ei eläjiä näy. Nämä ovat menneen ajan maisemia. Latu jatkuu kaksikaistaisena moottoritienä, sukset mahtuvat uriin ja meno maistuu. Aurinko kellistyy iltaa kohti, kun hujautan Kouranjärven jäälle. Järven toisesta päästä löytyy kota. Seuraavaksi ohjelmassa paikalleenasettautumishommia.
Ihminen. Kodassa pistäytyy yksi hiihtäjä läheiseltä kylältä. Jutellaan ylimalkaisesti Lapin vaelluksista. Hän arvioi varusteeni ja uskoo, että noilla pärjää pakkasyön. Kaveri on tullut Pyhäjärven rannalta latua pitkin, ja tämä saa minut pohtimaan suunnitelman muutosta. En menisikään maakuntauraa Kannonkosken tien varteen, vaan aikoisinkin hiihtää Pyhäjärven rantaan tuota latua pitkin ja sieltä sitten jäitä myöten Linnan Liisan huoltoasemalle.
Uni tulee tänään helpommin. Alushousuja on yksi lisää, kumpparin huopavuoret lämmittävät makarin sisällä. Kodan nuotiokin hohkaa ainakin pari tuntia. Aamuyöstä on viluisampaa.
Lauantai, Kouranjärvi – Linnan Liisan huoltoasema, 16 km
Heräilen viiden aikaan. Aamutoimet menevät eilistä nopeammin – viimeisenä päivänä ei tarvitse tiskata. Pakkasta on 18 astetta. Kylmä antaa töihin tehokkuutta.
Olen matkassa seitsemältä. Löydän Pyhäjärvelle erkanevan ladun. Soitan kotiväelle suunnitelman muutoksen. Tulkaa hakemaan puolelta päivin Linnan Liisasta.
Latu on metsäsuksille ahdas kulkea, mutta eteenpäin mennään tavoitteena Pyhäjärven jäälakeudet. Erään puron varressa näen jäljet, olisiko niillä ikää muutama päivä. Jo on koukokin herännyt. Joko lie saanut hirven kinttua eikä tarvitse nälissään nuilottaa?
Tauolla varmistan kännykän GPS:llä, että latu on oikea eli menee oikeaan suuntaan – enää parisen kilometriä jäille, sanovat satelliitit.
Ylitän tien Kekkilän kylällä ja kierrän rantarisukon erään talon pihapiiriä hipoen ja olen jäällä. Pyhäjärvi on iso järvi, Suomen 71. suurin, 60 neliökilometriä. Valtateiltä sen koko jää metsien taa.
Kilometrit taittuvat, kun pääsee hiihtämään suoraan ja tasaista. Haen silmiini etappeja, tuohon asti ja sitten tauko. Tuuli yltyy, aurinko kuumottaa, naama punottaa – kotiväki tulee moittimaan, kun aurinkovoide unohtui tavaralistan ulkopuolelle.
Jäällä on muitakin olijoita: pilkkijöitä, pari hiihtäjää. Muutama moottorikelkka suhaa järven selkää edestakaisin.Näin tulen lahden pohjukkaan ja nousen maalle mukavanoloiseen kylämaisemaan. Kolme ihmistä on hiihtelemässä ja kysyn heiltä suuntaa Linnan liisaan. Matka jatkuu pellolla, multa tursuaa latuun reikiä, mättäiköt näkyvät. Latu ja lumi loppuvat Linnan Liisan pölyiselle parkkipaikalle. Tuntuu kuin olisi ollut pidemmän aikaa poissa.
Reitti
